Luin yhden ns. tieteellisemmän artikkelin (Campbell, Colin: Consumption and the Rhetories of Need and Want), jossa yhtenä kuluttajan tarvetta (need) ja halua (want) erottavana tekijänä pidettiin ostoslistaa. Eli ne tuotteet, jotka tarvitaan, kirjoitetaan ostoslistaan. Ne, jotka halutaan, muistetaan ostaa ilman ylöskirjaamista.

Siis esimerkiksi itse en muistanut viikkoon ostaa rypsiöljyä, kun se loppui, mutta suklaata silti kannoin kotiin, vaikkei sitä ostoslistalla lukenut.

Eilen keskustelukumppani tosin naureskeli, että kyllä hän kirjoittaa suklaankin ostoslistaan. Hänelle suklaa siis kenties joko näyttäytyy tarpeena tai hän ei turhaan vaivaudu rasittamaan päätään kaupassa, vaan toimii nimenomaan ostoslistan mukaisesti. Vai voisiko kyse olla siitä, että sekä tarvitsee että haluaa, ja näin ostoslistalla varmistaa suklaan oston muistamisen? Monille ostoslista on tietysti myös tapa, johon kirjataan kaikki.

Minä teen ostoslistan melko harvoin. Vakiotuotteet, kuten maito, omenat ja leipä, muistan ostaa ilman listaakin, joten ne jäävät tämän tarve-halu -termistömäärittelyn ulkopuolelle. Arjessa ostoslistalla ei ylipäätään ole suurta merkitystä, mutta poikkeustilanteissa (juhlat jne.) turvaudun ylöskirjaamiseen aina.

Päijät-Hämeessä on tutkittu pakattuja jauhelihoja, ja vain noin joka kolmas tutkittu erä oli mikrobiologisesti moitteeton. Teollisesti valmistetuista jauhelihoista arvosanan hyvä sai 28 prosenttia, kaupan pakkaamista 42 prosenttia, kertoo Hesarin uutinen.

Jauheliha on usein kaupassa myynnissä liian lämpimässä: joka viidennen tai kuudennen jauhelihanäytteen pinnasta mitattiin korkeampi lämpötila kuin lain sallima seitsemän astetta. Kaupan kylmälaitteen lämpömittari saattoi näyttää nollaa, mutta jauhelihan pinta oli todellisuudessa yhdeksänasteinen.

Olen itse usein miettinyt kauppojen kylmäaltaiden äärellä, että niinköhän tämä on tarpeeksi viileä. Tuotteet  tuntuvat käteenkin yllättävän lämpimiltä, etenkin ne päällimmäiset. Tosin lihahyllyillä en enää asioi, joten näppituntumaa sieltä ei ole viime aikoina kertynyt.

Niin sitä Turussa jo muinoin tehtiin merkittäviä päätelmiä ihmisestä kenkien perusteella: 1300-luvun lopulla ilmestyivät Turkuun erityisen pitkäkärkiset kengät, joiden pituus saattoi määräytyä henkilön yhteiskunnallisen arvon mukaan.

Samaan aikaan alettiin käyttää myös puupohjaisia patinuksia, jotka alkuvaiheessaan olivat rajatun väestönosan muotijalkineita taidokkaasti koristeltuine kiinnityshihnoineen.

Tämä paljastuu FL Janne Harjula väitöksestä “Jalkineet ja niiden valmistus Turussa keskiajalla ja uuden ajan alussa”. Jalkineet muodostavat arkeologisten kaupunkikaivausten runsaassa nahkaesineistössä suurimman löytöryhmän. Harjulan väitöstutkimuksen kohteena ovat Turun kaupungista ja Turun linnasta peräisin olevat jalkineisiin ja niiden valmistukseen liittyvät arkeologiset löydöt.

Tutkimuksessa havaitut erot jalkineissa kertovat ihmisten varallisuudesta ja sosiaalisesta asemasta keskiajan ja uuden ajan alun yhteisöissä. Kaikilla ei ollut kenkiin varaan, ja tiedetään, että kirkon materiaalisista lahjoituksista köyhille yhden ryhmän muodostivat juuri jalkineet. Loppuun kuluneet tai moneen kertaan korjatut kengät olivat tyypillisiä varattomalla väellä.

Lisää tutkimuksesta väitöstiedotteesta (uutinen bongattu tiedeuutisista).